Siks kun mä halusin

Mikä oli se perimmäinen syy, miksi lähteä kolmeksi kuukaudeksi, ilman aviomiestä, kaksin jälkikasvun kanssa. Vaikkakin tuo mies hetken aikaa täällä piipahtikin. Varsinkin, kun tämän matkan varrelle sattui 15-vuotishääpäivä ja 20-vuotiskihlapäivä. Tämän voi tarkistaa sormuksista, itse vaan en enää saa ilman suurennuslasia tekstistä selvää.

Syy oli hyvin itsekäs ja yksinkertainen. Se oli siks kun mä halusin. (Kiitos Maija Vilkkumaa tästäkin biisistä, varastin nyt sinulta vähän) Saatoin perustella reissua heille, ketkä perustelua tarvitsivat, lapsen maailmankatsomuksen avartamisella ja kokemuksilla. Vitsinä jollekin heitinkin, että jälkikasvun sivistymistä voi käyttää hyvänä tekosyynä sille, että pääsee itse kolmeksi kuukaudeksi irtautumaan.

Jokaisella viittäkymmentä kolkuttelevalla on omat taistelunsa ja eletyt elämänsä, oikeaan osuneet ja pieleen menneet valintansa. Aiemmin jo kirjoitin omistani ja siitä, kuinka yleensä jostakin pitää myös luopua, jos haluaa jotakin uutta saada. Pitää ehkä myös osata hieman tuuletella ja muuttaa omanlaiseksi tänä päivänä koettua normaalia.

Tämän ikäisenä tahtoo paine tulla menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Minua aiemmat sukupolvet huolehtivat, että pöydässä on jokapäivä leipää, lapsilla suhteellisen puhdasta päällä ja rutiiniksi riitti vakituinen työpaikka tehtaalla, lauantaisauna ja -kahvit.

Tänä päivänä oletus on se, että jos käyt lähellä viidettäkymmentä, eikä sinulla vieläkään ole takanasi nousujohteinen ura, olet auttamatta putoamassa vähintään tulevaisuuden Espanjan aurinkorannikon eläkepäiviltä.

Osa kuiskii, no, koskaan ei ole liian myöhäistä. Hankkia uutta ammattia, kouluttautua, MENNÄ ETEENPÄIN. Jos et mene, sitä kutsutaan paikalleen jymähtämiseksi ja se ei kuulosta, eikä näytä hyvältä tulevaisuuden cv:ssä.

Samalla, kun menee sinne eteenpäin, pitäisi kuitenkin osata ottaa rennosti, muistaa hengittää oikein ja ottaa aikaa itselleen. Ei se minusta kovinkaan suuri ihme ole, että sitä jumppaa ja heiluu itsensä jatkuvasairaaksi.

Tämäkin aika vaan meinasi mennä suorittamiseksi. Vaikka liikkumisesta pidänkin, ehkä vähempikin olisi riittänyt. Juoksin jumpassa, kävelyillä, kuntosalilla, aina kun pystyin, enkä ole koskaan ollut niin paljon kipeänä, kuin tämän kolmen kuukauden aikana. Nyt on taas jokin köhätauti päällä ja viikonloppuna oli hotellikin varattuna, jossa oli tarkoitus lähteä aamulenkille, mielellään ennen aamupalaa, koska niinhän se olisi järkevin ja tehokkain päivä aloittaa. Hoitaa terveyttä lenkkeilemällä, jonka jälkeen voi sitten hyvällä omallatunnolla vaikka lojua lähes koko loppupäivän hotellin altaalla. Ellei sitten kuitenkin ihan vähän kävisi hotellin kuntosalilla ennen illallista. Ettei nyt mene ihan hukkaan, kun kerran sellainenkin hotellilla on.

Flunssa päätti toisin. Ärsytti ja turhautti niin paljon, ettei oikein mikään edes huvittanut.

Ei jaksanut, eikä pystynyt lenkkiin eikä muuhunkaan säätöön. Pari päivää kului hotellin altaalla lojuen ja ravintoloidenkaan perässä emme juosseet, vaan tyydyimme siihen, mitä hotellilla oli tarjolla.

Voihan se olla, että tulevaisuudessakin riittäisi, jos vaan tekisi ne omat työt ja olisi siihen tyytyväinen. Tarvitseeko sitä enempää tavoitella, jos se riittää, että elät omassa pikku kuplassa työarkea suurimman osan vuodesta ja tämän jälkeen pystyt irtautumaan pariksi, kolmeksi kuukaudeksi jonnekin, mihin nyt sitten ikinä haluat. Ehkä sitä voisi omalla tavallaan vaan jymähtää ja ehkäpä pieni jymähtäminen voi vaikka tuoda jotakin uutta vastaan, eihän sitä koskaan tiedä?

Enkä nyt ihan metsään mennyt tämän nuorisolaisen koulunkäynninkään kanssa, vaikka epäilytti. Tästä huolimatta koko ajan uskoin, että kouluhan voi mennä ihan hyvinkin, tai jopa paremmin, kuin hyvin ja näinhän siinä kävi. Tiedä sitten oliko syynä lämpö, lyhyemmät koulupäivät tehokkaammalla ajankäytöllä, pienempi ryhmä, vähemmän häiriötekijöitä, opettajan hyvä asenne ja jonkinlainen ymmärrys nuorisolaisten sielunmaisemasta tai nuorisolaisen hyvä asenne vai ehkä nämä kaikki yhdessä?

Aika on nyt kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja alan olla valmis kotiutumaan. En jaksa enää yhtään vääntöä tai säätöä kenenkään aasialaisen asiakaspalvelijan kanssa, joka yrittää kohteliain, mutta varsin tiukoin vivahtein puolustaa omaa kantaansa asiassa, jossa hän tai hänen edustamansa taho/yritys on tehnyt virheen. Esimerkiksi siinä, että meille on myyty postpaid-puhelinliittymät, pyytämiemme prepaidien sijaan. Ihan vahingossa minulle valkeni, että tämä liittymä täytyy ”cancel”, ennen Suomeen paluuta, vaikka olen nämä liittymät siis etukäteen maksanut.

Tämä ”cancel” ei tietenkään onnistu lentokentällä, eikä varsinkaan 7/11-sekatavarakaupassa, vaan ja ainoastaan tämän nimeltä mainitsemattoman (saatoin sen ehkä jossakin kohtaa mainitakin) liittymän myyjän liikkeessä. Kysyin tältä varsin tiukkailmeiseltä asiakaspalvelijalta, että mitä tapahtuu, jos vaan otan kortin pois puhelimesta, leikkaan sen saksilla kahtia, enkä käytä liittymää enää. Vastaus oli: ”We have your ID”, we charge you”. Ja vahva silmiin tuijotus.

Menemme siis ensi maanantaina ”cäncelöimään” ennakkoon maksetut liittymämme ja ostamme sitten kiltisti pari päivää lisäaikaa netin käytölle.

Niin ja jos joku miettii, että miksi aina juuri Thaimaa? Jos haluat talvesi jossakin varmasti lämpimässä paikassa viettää, niin kuinka monessa voit laskea 15-vuotiaan nuoren tytön yksin tai kahdestaan kaverin kanssa kaupungille humputtelemaan, rannalle, yhtään minnekään?

Kliseenä kliseen päälle siis, tällä maalla on puolensa ja puolensa ja voiton puolella ollaan niiden hyvien kanssa.