Viisumiasioiden helppous viehättää

Thaimaan maahantulosäädökset Suomen kansalaisten osalta muuttuivat viime kesänä ja tällä haavaa Suomen passin haltijalla on oikeus oleskella maassa 60 vuorokautta ilman viisumia. Tämän täytyttyä oleskelulle on mahdollista hakea jatkoa 30 vuorokautta paikallisesta maahanmuuttovirastosta. Näillä tiedoilla siis lähdin suunnittelemaan meidän kolmen kuukauden viipymää maassa ja paluulennon varasin 89 päivän päähän maahan saapumisesta.

Kaikessa tietämättömyydessäni ja tyytyväisyydessäni olisin maahan pyrkinyt näine hyvineni, ellei vastaan olisi tullut useampiakin nettikeskusteluja säännöksistä maasta poistumisen osalta. Ei olekaan päivän selvää, että maahan tulo sujuu ongelmitta, mikäli paluulippu (tai lippu ulos maasta) on 90 vuorokauden kuluessa, vaan jonkin lipun ulos maasta on oltava tuon ensimmäisen 60 vuorokauden kuluessa. Tai näin ainakin puskaradio ja viisaammat väittävät. Tosin vahvistusta asiaan en saanut Suomen Thaimaan suurlähetystöstä, en Thaimaan Immigrationista enkä myöskään omalta lentoyhtiöltä. Välillä lentoyhtiöt sekä rajavirkailijat tarkistavat maahantulijoiden lentoja, välillä eivät. Eli sattuman kauppaa olisi ollut luottaa tuuriin ja lähteä vain 89 vuorokauden päästä olevan paluulipun kanssa liikenteeseen.

Koska en osannut päättää, että haluammeko/ehdimmekö tai jaksammeko lähteä tekemään mitään visa runia, päädyin syksyllä hakemaan meille viisumit. Olin jo viime kevään ja kesän aikana perehtynyt viisumivaatimuksiin ja ottanut selvää, mitä kaikkea hakemuksiin tulee liittää.

Hakemusta varten varasin kaikki pyydetyt liitteet ja dokumentit, uudet passikuvat oli otettu, tunnukset luotu viisuminhakujärjestelmään ja näin ollen ajattelin, että laitanpa yhdeltä istumalta hakemukset lähtemään.

No, ei ollut ihan yhdellä näppäisyllä tämä homma valmis. Hakemuksien täyttämiseen meni aikaa. Paljon. Liitteet eivät kaikilta osin olleet oikeassa tiedostomuodossa, vaan niitä piti skannata/muuntaa/tallentaa uudestaan. (Kiitos aviopuoliso ja hänen hermot)

Lopulta sain hakemukset valmiiksi ja maksettua (40€/kpl) ja jäin toiveikkaana odottelemaan.

Kauaa ei tarvinnut odotella, vaan jo seuraavana päivänä sähköpostiini oli kilahtanut lisäselvityspyyntöjä. Tyttären hakemuksen osalta pyydettiin vakuuskirje siitä, että me vanhemmat sitoudumme huolehtimaan kaikista hänen matkan ajan kuluistaan, minun tiliotteiden loppusaldo kolmelta hakemusta edeltävältä kuukaudelta sekä molempien huoltajien passikopiot. (Omani olin siis jo kertaalleen laittanut hakemuksen yhteydessä)

Minun hakemukseni osalta pyydettiin vuokranantajamme tiedot, hänen passikopio ja todistus asunnon omistussuhteista. Näitä sitten kyselemään vuokranvälittäjältämme, joka onneksi on Suomesta ja ilmeisesti ei ihan ensimmäistä kertaa joutunut tämän kaltaisia tietoja välittämään, koska suhtautui pyyntöihini tyynesti. (Itse en ollut kovin tyyni, kun jouduin kyselemään toisen, itselle täysin tuntemattoman henkilön passitietoja)

Nuorisolaisen hakemuksen täydennykset sain iloisesti skannailtua ja lähetettyä samoin tein ja seuraavana päivänä oli jälleen postia Thai e-visalta. Nyt pyydettiin jälkikasvun syntymätodistusta. Tämän tilasin väestötietojärjestelmästä. Tilaaminen onnistui näppärästi, maksoi 12 € ja sain todistuksen sähköisenä heti. Tämä sitten taas eteenpäin ja odottelemaan. Seuraavan päivän postissa olikin sitten itse viisumi. Lapselle, mutta minun päätös uupui.

Lopulta sain vuokranvälittäjältäni pyydetyt tiedot (12 sivua thai-kielellä kirjoitettua tekstiä) ja seuraavaksi nämä piti skannata järjestelmään. Tässä kohtaa piti tehdä vielä pari pikku säätöä, tiedoston ollessa liian suuri viisumihakemusjärjestelmään ladattavaksi, mutta viimein saimme senkin sinne liitettyä.

Yön yli taas nukuttiin ja jälleen minulle oli postia. Tällä kertaa pyyntönä nuo samaiset tiliotteet, jotka olin jo laittanut lapsen hakemukseen. No, hommahan alkoi sujua jo kohtalaisen hyvällä rutiinilla ja eikun näppäistiin menemään.

Tämän jälkeen sain viisumipäätöksen vielä saman päivän aikana. Kaikkineen prosessiin meni alle viikko.

Kieltämättä pari kertaa kävi mielessä, että olisiko sittenkin pitänyt valita visa-run?

Eikä tämä järjetön paperinpyöritys vielä tähän loppunut. Nimittäin 60 päivää maassa oltuamme, meidän piti hakea viisumiin 30 vuorokautta lisäaikaa paikallisesta Immigration Officesta.

Tämä 60 vuorokautta vilahti sitten yllättävän äkkiä ja yleensä en jätä mitään viime tinkaan, mutta nyt pääsi niin käymään, sillä viime viikon olotila ja sairaalareissu vei sen kaltaiset voimat, joilla olisi jaksanut lähteä immigrationiin jonottamaan.

Perjantaina olin sitten kuitenkin jo sen verran voimissani, että suunnistimme Chonburin Immigrationiin niin hyvin varustautuneina, kuin suinkin osasimme. Jonoa infopisteelle oli, mutta jono liikkui varsin nopeaan tahtiin. Tiskillä virkailija tarkisti dokumenttimme, joita pitää löytyä seuraavasti: passi, kopiot passin henkilötietosivusta ja leimasivusta, nämä allekirjoitettuna, TM-7 lomake täytettynä, joka on siis ”anomus väliaikaisen oleskelun pidentämiseen kuningaskunnassa”. (löytyy netistä googlettamalla). Lisäksi vaadittiin vuokranantajan tekemän ilmoituksen (TM-30 lomake) kuitti, jota meillä ei ollut. Meillä oli ainoastaan kuvakaappaukset ilmoituksesta, jonka vuokranantajamme oli tehnyt saavuttuamme maahan. Tämä ilmoitus pitää tehdä 24 tunnin kuluessa maahan saapumisesta. Joko vuokranantajan/asunnon omistajan tai omasta toimesta. Hotellit tekevät sen automaattisesti kaikista asiakkaistaan.

Virkailija neuvoi meidät vuoronumeron kanssa toiselle tiskille hakemaan tämän asumisilmoituksen kuittia, jonka saimmekin melko lailla samoin tein. Tässä yhteydessä kysyttiin vielä ns. ”talonkirjaa”, jonka tyytyväisyyttä huokuen (koska olinhan niin hyvin valmistautunut) kaivoin esille ja pyydettiin myös suullisesti kertomaan asuinpaikkamme.

Talonkirjan yhdestä sivusta piti ottaa kopio virkailijalle (onnistui paikan päällä, erillisellä kopiopisteellä, vaivattomasti) ja tämän jälkeen saimme käteemme kuitin ilmoituksesta. Kuitista piti sitten vielä ottaa molempien hakemuksiin kopiot liitettäväksi. Perjantaina meille myös kerrottiin, että varsinainen visa extension ei enää sinä päivänä onnistu, koska jonoa oli niin paljon ja meitä pyydettiin tulemaan takaisin maanantaiaamuna. Joka oli siis tänään ja joka oli myös se viime tinka. Eli päivä, jonka jälkeen meidän oleskeluoikeus maassa olisi loppunut ilman tämän jatkoajan hakemista.

Immigration avautuu puoli yhdeksältä aamulla ja päätin, että pyrimme olemaan paikalla heti kahdeksan jälkeen. Näin olimmekin, huomataksemme, että niin oli moni muukin. Infotiski oli avautunut jo aiemmin, varsinaisen toimiston avautuessa puoli yhdeksältä. Ei siinä muu auttanut, kuin asettua jonon jatkoksi ja virkailijan jälleen tarkastettua paperinippumme, saimme käteemme vuoronumeron, numero 40. No, ei paha rasti, ajattelin. Eikä ollutkaan. Olimme istuneet ja odottaneet reilun tunnin verran, kun meidän vuoro koitti. Jälleen paperit plarattiin läpi ja tarkastettiin, että kaikki tarvittava on matkassa, hakemus maksettiin ja tämän jälkeen jäimme odottamaan, että saamme passimme takaisin uusilla leimoilla varustettuna.

Passin takaisin saamiseen meni noin puoli tuntia ja kaikkineen reilun parin tunnin kuluttua lähdimme Chonburin Immigration Officesta tyytyväisyyttä uhkuen! Mennessämme loin hieman sääliviä katseita ulos asti kiemurtelevassa jonossa seisoskeleviin ihmisiin. Voi teitä, raukkaparkoja. Ruokatuntikin saattaa tulla vastaan ennen teidän vuoroanne.

Minä olin lukenut ja kuullut kauhukertomuksia immissä asioinnista, kuinka siellä menee puoli elämää tai vähintään koko päivä ja kuinka virkailijat kyykyttävät avuttomia turisteja. Varmaankin tätäkin tapahtuu, mutta selkeästi täälläkin arvostetaan sitä, että asioista on parhaan kykynsä mukaan ottanut selvää ja edes yrittänyt valmistautua oikeilla dokumenteilla. Tässä kohtaa on kenenkään turha mankua kaikkea tätä lippulappusten ja papereiden määrää. Kannattaa toimia maassa maan tavalla ja kuten Suomen armeijassa, tehdä juuri se mitä pyydetään.

Ilokseni huomasin myös, että minkäänlaista etuilua tai muuta vilunkipeliä Immigrationissa ei suvaittu, vaan täällä mentiin vuoronumeroperiaatteella, kansalaisuudesta huolimatta.