Ei tämä mikkään Thaimaa ole

Tänä vuonna olimme niin onnekkaita (tai sekopäisiä), että saimme järjestymään myös pikku kevätlomasen. Tai mies pisti järjestymään, koska sukeltaminen on nyt vienyt niin mennessään, että piti päästä välimerellisille vesille. Minua nyt ei varsinaisesti tarvinnut houkutella. Lentojen ja hotellien etsiminen ja varaaminen on koukuttava harrastus.

Täällä sitä nyt sitten köllötellään, Kyproksen auringon alla. Säästä sen verran, että se vaihtelee kuin teinin mieli, eikä mihinkään kannata luottaa. Foreca lupaa reilua kahtakymmentä ja täyttä aurinkoa, norjalainen ennustaa matalampia asteita ja epävakaista. Kumpikin on osaltaan mennyt pieleen.

Ensimmäinen päivämme tällä reissulla oli niin tuulinen, että meinasi melkein ärsyttää. Auringon pilkahtaessa lämmin, mutta heti kun tuli pilviä, kylmä.

Tänään tutustuin kyproslaiseen vieraanvaraisuuteen. Aamulla uhmasin uhkaavasti tummuvaa taivasta ja ukkosen kumua ja lähdin kävelylle rannan loputtomia kävelyreittejä myöten. Pikku hiljaa vettä alkoi ripsutella hiljalleen ja vähitellen koko ajan enemmän. Tässä kohtaa tuuli puuskahteli jo kohtalaisella voimalla ja poikkesin rantaväylältä sisämaahan päin. Onneksi. Ei mennyt montaa minuuttia, kun vettä tuli jo kaatamalla ja salamat viuhuivat taivaan poikki.

Juoksin jonkin sähkömopovuokraamon edustalla olleen katoksen alle katselemaan tummaa taivasta sateen vaan yltyessä. Mopovuokraamon edustalle säätä ihmettelemään tullut poika viittilöi minulle, että tule sisään sieltä. Kiitollisena otin kutsun vastaan. Mukaan liittyi myös saman katoksen alla sadetta paossa ollut pariskunta. Vuokraamon poika tarjosi jakkaroita joille istua ja vanhempi isäntä laittoi musiikit soimaan. ”Tom Jones, you know?”

Mukaan kutsuttiin myös ohi kiirehtinyt brittipariskunta. Liikkeen omistaja huuteli ovelta ”come on in, it’s free, come!”

Tunnin verran siinä istuskeltiin ja vertailtiin sää-äppiemme ennustuksia. Taisivat kaikilla näyttää täyttä aurinkoa. Sade sitten lopulta kuitenkin taukosi ja pääsin jatkamaan matkaa, lähinnä kahlaamalla. Sen verran rankkaa oli veden tulo, että kadut tulvivat punertavaa muhjua, joka vieri alas ylempää kukkuloilta.

.

Olimme Kyproksella viimeksi, kun nuorisolainen ei ollut vielä kahta vuotta täyttänyt. Tuolla reissulla keskityimme lähinnä hotellin uima-altaalla puljaamiseen, eikä paikasta jäänyt mieleen mitään kovin ihmeellistä. Tälle reissulle ei nuorisolaista otettu mukaan ollenkaan. Tuntui kelpaavan tämäkin vaihtoehto.

Kyproksen Protaraksen alueen rantakatu on viihtyisä, tunnelma on leppoisan kansainvälinen. Puheessa kuuluu ruotsia, italiaa, saksaa, ranskaa ja varmaan muutamaa muutakin kieltä iloisena sekamelskana. Ruoka on varsin hyvää. Hintataso ja kreikkalaistyylinen hysteerinen musiikki on asiat, jotka eivät niin sykähdytä. Meri on kirkas ja maisemat hienoja.

Se mikä täältä puuttuu, on yöhön asti jatkuva, leppeä lämpö. Aurinko tuolla painuu mailleen ja kaskaiden siritys alkaa. Aivan parhaita hetkiä, mutta samalla tulee viileys. Brittituristit kuljeskelevat bikinit päällä ympäriinsä, minä olen kaipaillut goretex-takkia.

Eli ei tämä mikkään Thaimaa ole, kuten valistin miestä, ennen lähtöämme. Ei siellä välttämättä ole helle, että tarkeneeko edes sukeltaa? Entäs jos sataa? No ei se siellä vedessä haittaa, oli vastaus. Eikä tuo tuntunut haittaavan. Kolme päivää on ollut jossakin vesien syvyyksissä ja nyt esittelee kaikenmoisia sähköisiä kortteja puhelimestaan. Että oikein rescue diver suoritettuna. Sitä myöten sitten suunnittelemaan seuraavia sukelluskohteita. Minä kyllä hoidan matkajärjestelyt!