Pattayan ajan monet puolet

Halusin kirjoittaa, koska osa minusta edelleen kapinoi nykyajan nopeatempoista, välähtelevää, äänekästä ja vähäistä keskittymiskykyä vaativaa some-kulttuuria vastaan. Minä luen, olen aina lukenut. Pidän painetusta tekstistä, kirjoista, lehdistä.

Olisin voinut jakaa matkakertomukseni pieninä päivittäisinä välähdyksinä, tarinoina ja jotakin jaoinkin. Tai olisin tietenkin voinut olla ihan hiljaa, kertomatta ja jakamatta yhtään mitään.

Kuitenkin halusin kirjoittaa. En tiedä onnistuiko kapinani, lukiko kukaan.

Ei sillä oikeastaan ole väliä lukiko joku tai ei, itseni takia minä täällä olin. Ja kirjoitin.

Jaoin matkamme mielessäni kolmeen osaan. Ensimmäinen osa oli saapuminen ja kotiutuminen, aika ennen joululomaa ja Karrin tuloa. Tähän aikaan kuului paljon uuden opettelua . Piti etsiä reitit, muistaa maamerkit, ymmärtää suunnat. Lukea mittarit vedestä ja sähköstä. Löytää hyvät ruokakaupat ja halvat ravintolat. Oli kiire tutustua ympäristöön, löytää lenkkipolut, kuntosalit, rannat. Opetella taksisovellukset, ymmärtää, että aina on hyvä olla tasaraha, jos haluaa boltilla liikkua. Opetella pesula, rytmi, tutustua ihmisiin. Nuorisolaisella ei varmasti ollut yhtään helpompaa, uusi koulu, uudet tavat, ei yhtään ennalta tuttua ihmisiä. Piti opetella selviytymään.

Toinen kolmannes oli sitten meidän loma, kun ensin aviomies Suomesta saapui juuri jouluksi. Tämän jälkeen lisää tuttua porukkaa, kun sisko seurueineen tuli tammikuun puolella. Tähän aikaan kuului paljon kaikkea tekemistä. Kävimme saarilla, turistikohteissa, näimme paljon lyhyessä ajassa. Minä halusin myös nähdä Pattayan keskustan sen puolen, joka on saanut alkunsa jo kauan sitten.

Menimme katsomaan, kuinka avointa maailman vanhimman ammatin harjoittaminen täällä on. Minä halusin kävellä kuuluisan ”soi kutosen” ja Walking Streetin. Siihen en ollut varautunut, että rantakadulla, jonka varrella päiväsaikaan vietetään tavallista, tyypillistä rantaelämää, illalla jokaisen palmun alla seisoi yksi nainen. Odottamassa sen illan seuraa ja tiliä. Joku varmasti omasta tahdostaan, joku toinen tähän pakotettuna ja alistettuna.

Minä halusin nähdä Pattayan monet puolet. Oman asuinalueeni rauhallisen menon, Jomtienin ja Kasetsinin luksuspilvenpiirtäjät, keskustan suuret tavaratalot, syrjäiset iltamarkkinat, intialaiskorttelit, kaiken sen rähjäisyyden, likaisuuden ja rosoisuuden, jota sieltä löytyy.

Halusin myös nähdä rannat, pitkät iltalenkit ja pitkät aamulenkit Pratamnakin kukkulalla. Auringonlaskut, meren ja näiden yhdistelmän. Halusin nähdä lähisaaret, katsoa Pattayaa kauempaa, mereltä päin. Ja minä näin. Näin kun meri oli kaukana ja tunsin kun se oli niin lähellä, että aallot löivät rannan muureihin.

Näin myös sairaalan, sen toimintatavat, kuinka lähellä kotimaatani ne olivatkaan. Kuulin verhojen takaa länsimaalaisten miesten hoitajanaisille esittämät kysymykset, joihin he jaksoivat vastailla huumorin sävyttämillä kommenteillaan, töitään jatkaen. Miten vanha olet? Mistä olet kotoisin? Onko sinulla aviomiestä? Tämä ei ollut tuttua kotimaani terveydenhuollosta.

En pitänyt kaikesta siitä, mitä näin ja tiesin jo ennalta, että en pitäisi, mutta silti halusin nähdä. Ja niin monesta sitten pidin.

Tutustuin hierojaan, pesulanpitäjään ja naapureihin. Nuorisolainen löysi uuden ystävän koulukavereista. Tutustuin rantatuolin vuokraajaan, jonka kotona asuu 13 entistä kulkukoiraa ja 11 kissaa. Hänellä on tapana tuoda rannan kulkukoiralle maitotetrat töihin tullessaan. Yksi tarjoillaan aamulla, toinen illalla.

Tein viisumihakemukset ja onnistuin. Tunsin iloa nuorisolaisen ystävästä, hieman pelkoa, kun päästin heidät kahdestaan rannalle, ostoskeskuksiin, ravintolaan. Tiesin kuitenkin, että tähän maahan voin luottaa. (Luotin myös nuorisolaiseen, kunnes jälkikäteen kuulin, että kotiin oltiinkin tultu tukka hulmuten mopotaksilla, eikä auton kyydissä 🙄)

Sitten kaikki yhtäkkiä häipyivät taas takaisin Suomeen ja kolmas osio reissustamme alkoi. Tänä aikana vietin paljon aikaa yksin. Nautin pitkistä päivistä rannoilla, olemisesta omaan tahtiin, omien ajatusten kanssa. Samalla kuitenkin tunsin rauhaa ja turvaa siitä ajatuksesta, että naapurissa asuu hyviä tyyppejä, keneltä voisin varmasti saada apua jos sitä tarvitsen.

Kotiuduin ja asetuin. Totuin liikenteen kaaokseen, ruuhkiin ja teiden ylityksiin. Opin pitämään tästä väliaikaisesta kotikaupungista.

Nyt on enää yksi yö Bangkokin lentokenttähotellissa ja sen jälkeen täytyy taas kotiutua ja sopeutua. Meidän molempien.

Lähteminen Pattayan kodista ei ollut helppoa. Ensimmäinen itku tuli koululla, kun kiitin opettajaa näistä kolmesta kuukaudesta. Enkä suotta. Taksimatkalla tänne Bangkokiin luin hänen laittamansa arvioinnin meidän nuoren koulutyöskentelystä. Kuinka mukavasti ja tarkoin huomioin hän osasi kirjoittaa! Miten paljon sillä onkaan merkitystä, kuinka opettaja suhtautuu oppilaaseen ja kuinka hyvää se hyvä suhtautuminen tekee!

En nyt keksi mitään, mikä tekisi tästä valinnasta epäonnistuneen, pieleen menneen. Jos jotakin haluaa hakea, niin pankkitilin saldo on vahvasti laskusuhdanteinen.