Kuusi vuotta maailman pysähtymisestä ja ensimmäisestä Thaimaan lomastamme

Tammikuussa kuusi vuotta sitten olimme ensimmäistä kertaa Thaimaan Phuketissa parin viikon lomalla. Tämän kaksiviikkoisen otin todellakin lomailun kannalta ja ulkoistin itseni kaikelta Suomen tai muun maailman uutisoinnilta. Tätä keinoa irtautumiseen olen käyttänyt sen jälkeenkin, useamman kerran. Toimii aika hyvin.

Olin siis autuaan tietämätön uutisoinnista, joka koski virusta, jonka joku ehkä jo sillä hetkellä tiesi olevan tavanomaista pelottavampi. Me vietimme aikaa Phuketin rannoilla ja hotellin uima-altaalla, tuskin muistin paluulennon päivääkään välillä. Lomamme loppupuolella kiinnitin huomioni hotelliltamme lähtevään kiinalaisperheeseen. Perhe oli painunut mieleeni jo aiemmin, kun osallistuimme hotellin uima-altaalla lentopallon pelaamiseen muiden hotellin asukkaiden kanssa. Perheen poika oli altaassa uimassa ja yhtäkkiä, varoittamatta, painui pinnan alle. Hätään ehti ensimmäisenä eräs nainen, joka nosti pojan syliinsä ja pinnalle. En ehtinyt reagoimaan muutoin, kuin seuraamalla vierestä pojan äidin samanaikaista helpotusta ja järkytystä tapahtuneesta.

Tästä kului pari päivää siihen, kun perhe kiirehti meistä vastaan, kadulla odottavaan taksiin, matkalaukkujensa kanssa. Muistan, kun äidin ja minun katseet kohtasivat, hänen katseessa oli pelokkuutta ja hätää. Ehkä heillä oli kiire lennolle, tai sitten hekin jo tiesivät enemmän mitä me.

Siinä kului pari viikkoa kotiin paluumme jälkeen, kun ensimmäinen koronatapaus rekisteröitiin Suomessa.

Pandemia-aika ja kaikki siihen liittynyt ahdistus, ärtymys ja pelokkuus tulivat mieleen tässä viime päivinä, ihan uutisia seuraamalla. Minä siis seuraan niitä kyllä, aina kun en ole lomalla. Nyt on tehty tutkimuksia, siitä, mitä päätöksiä ja toimia tehtiin tuona aikana ja mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä. Asiantuntija- ja päättäjätahot kiistelevät, kuka oli oikeassa tai kenen neuvoja olisi pitänyt noudattaa. Nousiko valta kenties hattuun? Itse olen sitä mieltä, että noissa ajoissa, ainakin aluksi, oli niin paljon epävarmuutta, että en oikein osaisi lähteä kenenkään toimia suuremmin arvostelemaan tai ruotimaan.

Koronakevään muistan hyvin myös eräästä Tori.fi hankinnasta, nimittäin Ruuti-koirastamme, joka täyttää tänä keväänä kuusi vuotta. Ruuti on siis tavallaan koronakoira. Emme tosin (tai minä en ainakaan, muusta perheestä en voi olla varma), ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet koirasta luopumista korona-aikojen jälkeen, kuten taitaa olla käynyt joidenkin tuona keväänä hankittujen koirien kohdalla. Siinä hetkessä, kun isäntä on juossut tai hiihtänyt tämän suloisen ja rakkaan eläimemme perässä pitkin metsiä, karjuen samalla Ruutia ja ehkä per****ä, saattaa tosin olla, että ajatuksissa on käynyt tuo luopuminenkin.

Koukutuin myös korona-ajasta tehtyyn dokumenttisarjaan, taisi löytyä Yle-areenasta. Dokumentin myötä muistikuvat tuosta epätodellisesta kaudesta ihmisten elämässä kirkastuivat oikein kunnolla. Nuorisolainen kävi kotikoulua, kuten kaikki muutkin, minä pesin käsiä. Kaksi kertaa paljon onnea vaan-laulun ajan. Tosi moni tuttava sai etu-tai jälkikäteissynttärionnitteluajatukset tuona aikana.

Tuohon kevääseen liittyi paljon älyttömyyttä, esimerkiksi kotikoulun tehtävien osalta. ”Kerro isäsi ikä kahdella ja vähennä siitä sitten äitisi ikä ja lisää siihen omasi, jonka jälkeen voit laskea lemmikkiesi lukumäärän ja ynnätä kaikki tulokset yhteen ja tämän jälkeen juokse talon ympäri saamasi summa”. Siinä oli opettaja käyttänyt luovuutta ja ajatellut, että kätevästi mennään tämä matematiikka ja liikunta samalla rytinällä. Ainut huono puoli tässä oli se, että neljäsluokkalainen tuijotti kilometrin mittaista tehtävänantoa silmät soikeina hetken aikaa, jonka jälkeen siirtyi ehkä pelailemaan puhelimellaan tai sotkemaan slimeä tai kaakaota. Iltapäivällä, kun me (lähes työttömäksi yhdessä yössä muuttuneet) vanhemmat palailimme epätoivoisilta töidentekoyrityksiltämme, hän sitten totesi, ”joo, oon tenhy kaikki muut, paitsi matikan, kun en tajunnu yhtään.”

Kevät kuusi vuotta sitten tosiaan vei alkuun työt ja sen mukana tulot, mutta jos joku olisi siinä hetkessä osannut minulle ennustaa, että tilanne meidän töiden osalta kestää vain pari kuukautta ja kesällä taas mennään tukka putkella, olisin saattanut säästyä pahimmilta unettomilta öiltä. Omalla kohdalla siis kävi ihan hyvin, kaikilla ei niinkään.

Vuodet tässä välissä ovat sujahtaneet, eikä noista ajoista tosiaan enää edes ole tarkkoja muistikuvia, ellei oikein keskity muistelemaan. Neljäsluokkalaisesta on kasvanut toisen asteen opintoja tekevä nuorisolainen, joka on tällä hetkellä opintoihin liittyvällä matkalla maailmalla. Eilen käytin muutaman tunnin flightradarin seuraamiseen, helpotusta tuntien, kun nuorisolaisen lento näkyi laskeutuneen ajallaan kohteeseen.

Tänään odottelimme jotakin viestiä tai elonmerkkiä jopa puolille päivin saakka, kunnes isäntäkään ei enää kestänyt ja laittoi nuorisolaiselle whatsappia. ”Miten menee? Nukuitko hyvin? Oliko hyvä aamupala?” Vastaukset: ”Hyvin. Joo, ihan. Aika pieni.” Asiallisiin kysymyksiin asialliset vastaukset.

Minua kiinnostelisi, että mitä tänään on tehty, mitä aiotaan tehdä, mitä on syöty tai aiotaan syödä, onko muistettu ottaa paljon kuvia ja minkälainen sää siellä on? Näitä asioita ei kuitenkaan viestissä kysytty, eikä siten tietenkään mitenkään olisi voinut olettaa vastattavankaan. Täytynee yrittää hillitä omaa uteliaisuutta ja kysymystulvaa ja luottaa siihen, että kyllä siellä pärjäillään ja osataan pitää kivaa sekä itsestä ja muista huolta.

Thaimaalaisesta kulttuurista olen siellä vietetystä ajasta huolimatta oppinut valitettavan vähän, mutta sen olen jollakin tapaa sisäistänyt, että thaimaalaiseen luonteenlaatuun kuuluu, että vanhoja, vaikeita asioita ei jäädä miettimään. Vaikeuksien jälkeen tartutaan toimeen, rakennetaan uutta ja jatketaan elämää.