Valintojen vuodet

Se aika, kun emme matkustelleet.

Viimeinen vuosi ja oikeastaan kaikki sitä edeltävät kaksikymmentä ovat kulkeneet niin äkkiä, huomaamatta ja rytinällä, että on vaikea edes hahmottaa tätä aikaa. Muisti ei pysy perässä siinä, mitä tapahtui viime vuonna ja mitä viisi vuotta sitten, vaikka viime talven kolme kuukautta Pattayalla ovatkin painuneet mieleen, hyvällä tavalla.

2005-vuoden syksyllä aloitimme projektin, jonka edessä olimme innostuneita, väsymättömiä ja varmaan näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian vähäjärkisiä. Ostimme maapaikan ja vanhan 1940-luvulla rakennetun rintamamiestalon. Talossa oli sähköt (hienoa), puilla sekä sähköllä toimiva keskuslämmitys ja jopa juokseva vesi, mutta ei suihkua. Lämmitys toimi puilla niin kauan, kun kattilaan jaksoi kalikoita syöttää. Talvisen yön aikana lämpötilat siis tippuivat, vähän huoneesta riippuen, viidentoista ja muutaman asteen tietämille. Tällöin opin, mitä tarkoittaa varaava kattila ja mikä ero sillä on ei varaavaan. Kaikkeen ryhtymäämme ryhdyimme myös hyvin pienellä rahalla, joten senkin opin, että sähkö ei ollut halpaa noinakaan vuosina.

Suihkun puuttuminen aiheutti yllättävän vähän mieliharmia, tulihan vesi sentään vessaan ja keittiöön ihan hanan aukaisemalla. Tosin kylmimpinä talvikuukausina (näitä oli tuohon maailmanaikaan ihan joka talvi, noin joulu-maaliskuun välisenä aikana), putket tietenkin jäätyivät. Tämäkään ei meitä lannistanut, sillä nopeasti keksimme sen tyypillisen paikan missä ongelma, eli jää, oli ja se oli keittiön lautalattian alla. Siitä sitten irroitimme pari lattialankkua ja söhöttelimme putkia hiustenkuivaajalla. Sanotaan, että baari-illan jälkeen noin kello neljä aamuyöllä saattoi joskus vähän kiroiluttaa, toinen söhötteli putkia ja toinen mätti kalikoita siihen ei varaavaan kattilaan, jotta saimme torppaa nukkumakuntoon. Ja siis tosiaan tuohon maailmanaikaan myös jaksoimme (miten voi olla!!) vielä silloin tällöin viettää sosiaalista elämää ja käydä jopa joskus humpalla.

Suihkun korvasi vanha pihasauna, jossa oli vesipata, jonka siis sai lämpimäksi noilla samaisilla kalikoilla, kuin sisällä olleen lämpökattilan. Padassa lämpeni pesuvesi ja hevosten juomavesi talviaikaan. Kesällähän kaikki oli luksusta, kun saunalle sai vedettyä jonkinlaisen suihkun vesiletkun avulla. Saunassa oli kyllä varsin miellyttävän leppoisat löylyt, talvella piti olla sandaalit jalassa, jottei jalat jäätyneet kiinni lattiaritilöihin, ylälauteilla oli ihan mukavan lämmintä.

Tunnelmallista ja kotoisaa jos puhutaan kesämökistä. Vakituiseen asumiseen melko kuluttavaa, jos monia vuosia kuluu noissa oloissa. Ja meillähän kului.

Projektimme alkoi tärkeimmällä, eli tallin rakentamisella. Ei varmaan liene yllätys, että mitään valmista ei ollut tämänkään osalta, vaan talli hevosille tehtiin vanhaan, puiseen rakennukseen, minne oli edellisen omistajan toimesta kulkeutunut kaikki mahdollinen. Ensi alkuun jouduimme raivaamaan aivan älyttömät määrät kaikenlaista rojua, jolla rakennus oli täytetty. Tämän jälkeen jouduimme purkamaan lahonneita seiniä ja tunkkaamaan notkahtanutta rakennusta jiiriin. Tontilla vieraili rautaromua keräävä kuorma-auto useampaan otteeseen ja sekajäteaseman miehet alkoivat tuttavallisesti morjestamaan omaani, kun hän kävi kasaamiamme jätekuormia viemässä.

Tavallinen tarina siis, onhan näitä, muitakin hulluja. Tänä päivänä voin huonosti joka kerta, kun katson hurjia remontteja tai unelmia Italiassa-tyyppisiä reality-sarjoja, joissa remontoidaan purkukuntoisia hösseleitä. Tunnen suurta myötätuntoa näitä remontteja tekeviä ihmisiä kohtaan ja samalla vielä suurempaa ahdistusta, kun väkisin alan miettimään omia, menneitä, projektejamme.

Se oli siis aikaa, kun tehtiin eikä meinattu. Korjattiin, purettiin, rakennettiin, hoidettiin hevoset ja koira, käytiin palkkatöissä ja perustettiin yritys.

Laiska töitään luettelee, sanoo vanha kansa ja voi olla. Olen kuitenkin viime aikoina kummastellut omituista saamattomuuttani, että asialliset hommat kyllä hoidetaan, mutta muuta ei sitten juurikaan tapahdu. Hevoset lähtivät pihasta jo parisen vuotta sitten, mutta hieman surullisesti kenollaan olevat aitatolpat ovat edelleen laitumien aidoissa paikallaan ja langat roikkuvat miten sattuu. Pari kesää on nyt suunniteltu aitojen purkua, saa nähdä tapahtuuko tulevanakaan. Liekö syynä ainoastaan se saamattomuus, vai onko pohjalla vielä hienoista luopumisen tuskaa? Että ei sentään kaikkea kerralla. Vähän samalla lailla, kun joulukoristeita purkaessa. Otetaan tuosta kuusesta koristeet pois loppiaisena, mutta annetaan noiden muiden vielä hetken aikaa olla paikoillaan, jotta joulu saa väistyä pikku hiljaa, ei kertariipaisulla.

Varovasti olen ehdotellut, että josko vaikka kesälampaita, jotakin elämää tälle tontille. Nuorisolainen innostui, isäntä ei ollenkaan. On ilmeisesti päässyt kunnolla maistamaan vapauden huumaa, eikä halua saavutetusta enää luopua.

Totta puhuen, en minäkään. Hevosystävien kertomukset ja viestit hajonneista aidoista ja kaatuneista tolpista, kun pakkasmittari näyttää jotakin miinus kahdenkymmenen tietämillä, saavat minut välittömästi uppoutumaan Finnairin sovelluksen uumeniin.