Ajankulku ja muistot

Tänään oli erikoinen tilanne, kun sain pitkästä aikaa tehdä nuorisolaiselle eväät. Leipäpalat, banaani ja vettä pulloon. Kolistelin keittiön kaappeja ja laatikoita, eikä niistä löytynyt edes yhtä ainutta tyhjää vichy-pulloa. Alalaatikon perukoilta se sitten löytyi. Minun oma, vanha, keltainen kerhopullo. Ajalta, jolloin päivähoidosta aina kerran viikkoon marssittiin parijonossa kerhoon. Eli omasta mielestäni ajalta ehkä noin kolmekymmentäviisi vuotta sitten.

Muistan kerhosta tuon pullon ja sen parhauden tunteen, kun sai kaivaa leipäpalat esiin rapisevasta voipaperista (kuka muuten enää nykyään käärii mitään voipaperiin?) Pullossa oli eväsmehua. Muuta mukavaa en sitten kerhosta muistakaan. Minä nimittäin inhosin siellä oloa. Enkä yhtään ymmärtänyt, että miksi sinne oli pakko joka viikko lähteä. Olisin mieluummin jäänyt tutun hoitotädin kanssa kerhopäivän sijaan. Nyt kyllä ymmärrän hyvinkin, että tuo päivä oli hoitotädille varmasti ihan kiva, kun pääsi koko joukkiosta hetkeksi eroon, mutta vieläkään minulle ei kyllä ole valjennut, että oliko tuolla kerholla joku syvempikin kasvatuksellinen tarkoitus.

Joka tapauksessa keltainen kerhopullo lähti tänään nuorisolaisen matkaan. Hieman kulmia kysyvästi kohottaen hän ilokseni suostui pullon laukkuunsa laittamaan, vaikka pikkuisen minua epäluuloisesti mulkaisikin.

Viime viikolla kävin yrityksemme kirjanpitäjältä viime vuoden aikana kertyneet aineistot, eli kuitit, laskut ja muut sälät kotiin säilöön. Kansioiden päälle oli liimattu laput, että säilytettävä vuoteen 2032asti. Mikä luku on 2032!!? Vuosiluku?! Aivan käsittämätön, mielestäni. Kerhoaika oli joskus vuonna 1983, ehkä, eli siis tuntuu kuin noin kolmeymmentäviisi vuotta sitten. Keski-ikäinen muisti kai toimii sillä tavalla. Syntymä noin 32-vuotta sitten (ei kirjanpitoaineiston säilytysvuosi!), rippijuhlat, ehkä taas se kolmekymmentä vuotta? Ylioppilasjuhlat, no korkeintaan kaksikymmentäviisi – kolmekymmentä tästäkin? Nuoruusvuodet, aika vastikkään? Erikoinen muisti siis.

Jännää on myös, miten eri ihmiset muistavat eri ajanjaksot elämästään. Joku muistaa parhaiten nuoruusvuodet, toinen työelämän alkuajat. Toinen ei muista lapsiperhearjen niin sanotuista ruuhkavuosista mitään, ehkäpä siksi, että ei ihan oikeasti muista tai siksi, ettei halua muistaa. Joku haluaa unohtaa jonkin ajanjakson elämästään, eikä muista tai suostu muistamaan sitä. Mieluummin haluaa muuttaa koko identiteetin uusiksi.

Jotkut muistavat lukemansa tai kuulemansa loppuikänsä. Minäkin muistan paljon lukemaani, mm. sen, että banaanikärpäsellä on neljä kromosomiparia (mutta tarkistakaa nyt kuitenkin, ennen kuin alatte väittelemään asiasta), ihmisen kromosomeista ei hajuakaan. Tiettävästä tämä banaanikärpänen on jollakin tavalla liittynyt ihmisen kromosomistoon, sillä tämä tieto on peräisin yläasteen tai lukion biologian tunnilta. Täysin varma en voi olla, että kummalta ajanjaksolta.

Muistan hämmästyttävän tarkasti keskusteluja ja ihmisten sanomisia pitkien aikojen takaa. Muistan sanojen lisäksi, äänensävyt, ilmeet ja tunnelmat.

Valikoiva muisti on hieman hankala ja varsin ärsyttävä piirre mielestäni. Joillakin on tämä muistamisen tapa vahvana. Äidin ja tyttären muisti toimii myös hyvin eri tavalla, eikä varsinkaan synkronoidu keskenään, vaikka olisi paljonkin yhteisiä elettyjä aikoja.

Hajumuisti on myös erikoinen juttu. Elnet- tai Studioline-hiuslakka ysäriltä, eli noin viidentoista vuoden takaa. Käsi ylös muistaako joku muu! Tai Poison-hajuvesi. Tähän liittyen onkin sellainen muisto, kun olimme kaverin kanssa lähdössä discoilemaan naapurikylälle, mutta kyyti puuttui. Ikää ei vielä ollut ajokorttiin. Jotenkin ihmeen kaupalla olin saanut myytyä idean meidän kuskaamisesta isosiskoni silloiselle poikaystävälle, joka lupautui meidät viemään. Autoon hypätessämme hän kääntyi hieman huvittuneena virnuillen katsomaan ja totesi: ”On tainnut tytöt vähän Poisonia laittaa”.

Hajumuistoja saattaa tallentua myös näiltä vuosilta nuorisolaisen kanssa. Aamulla nimittäin tietää, että nuorisolainen on tiensä ovesta ulos ja koulua kohti löytänyt. Jos en ole itse ollut paikalla siinä kohtaa, kun She has left the building, hajuvesivana sen kertoo.

Muistan aina vastata viesteihin, ainakin, jos niissä on jotakin kysymykseen viittaavaa. Kaikki eivät vastaa ja väittävät sitten, että ovat unohtaneet. En ymmärrä ollenkaan, siitä tulee jotenkin halju olo, jos joku ei vastaa. Syntymäpäiviä en ihan aina muista, mutta aika usein kuitenkin, mielestäni. Joidenkin kohdalla muistan kuukauden ja noin suunnilleen päivän ja eihän se ole niin justiinsa? Onnitteluja on mukava saada, vaikka ne tulisivatkin hieman viiveellä!

Muistan myös kaikki varatut ja sovitut ajat. Kirjoitan nämä kyllä kalenteriinkin, mutta muistan ne ilmankin. Koskaan en ole unohtanut auton huoltoa tai hammaslääkäriä. Sen sijaan en muista mihin olen jättänyt auton Prisman parkkipaikalla, kun tulen kaupasta ulos ostoskärrin kanssa. Olen ratkaissut asian niin, että jätän auton aina noin suurin piirtein samaan paikkaan. Jos siellä on täyttä ja pitää parkkeerata jonnekin epänormaalille alueelle, kaupasta pois tullessa olen täysin hukassa. Kauppalista minulla myös pitää olla, muuten unohtuu tärkeimmät. Enkä koskaan käytä sitä piippauskapulaa, jos olen yksin kaupassa. Viimeksi miehen kanssa otimme kapulan, koska miehen mielestä se on kätevä. Minä ostin itselleni irtokarkkeja ja pussin kanssa kärriä kohti kävellessä hoin mielessä, että muista piipata, muista piipata. Parin minuutin kuluttua valitsimme pesuaineita ja tuli jotenkin semmoinen olo, että olikohan ne karkit piipattu. Pyysin miestä tarkistamaan, koska hän osaa sen homman. Ei ollut.